02.04.2008
Ihmisen hulluudesta
On sanottu, että jokaisella sukupolvella on yksi ja ainoastaan yksi kysymys, jota sen tulisi aktiivisesti pohtia ja meditoida. Mikä se minun sukupolveni kohdalla mahtaisi olla, siitä minulla on vain aavistuksia. Itse olen viime vuosina tyytynyt yhteen ja vain yhteen ajattomaan klassikkoon: mikä erottaa ihmisen eläimestä? Lihan himossaan ja johdateltavuudessaan ihminen muistuttaa hämmästyttävässä määrin koiraa. Jos ihmisellä olisi häntä, se heiluisi aina kehuttaessa ja kiiteltäessä ja painuisi koipien väliin aina kun joku osoittaisi sormella ja sanoisi: idiootti. Morrissey on ehdottanut että sikolätti olisi oivallinen allegoria elämälle. Tarkkaile hetki ihmisiä kadulla ja huomaat monien heistä muistuttavan erehdyttävästi jotakin lintua tai jyrsijää. Mutta mikä on tuo perustavanlaatuinen ja vihoviimeinen ero, joka ei millään tavoin ole kurottavissa umpeen? Tätä mietiskellessäni havahduin eräänä päivänä siihen jokseenkin ilmiselvältä vaikuttavaan tosiseikkaan, että eläimet eivät tee itsemurhia. Eläimille mikään ei ole sen enempää mielekästä kuin mieletöntäkään. Ja tässä juuri onkin ihmisyyden paradoksi: elämän pitää olla mielekästä vaikka maailma on mieletön.
Lauri Viitaa ja Moreenin ulkosekatyömies Iisakki Niemistä yhdistää se, että molemmat olivat hulluja, mutta vain toisella oli diagnoosi. Skitsofreenikko Viita kirjoitti Niemisestä näin: ”Jokin, jota ei ollut valta käskeä eikä kieltää, kiersi ja kaihersi miehen sisuksissa. Olipa tuo nyt sitten se luuton, lihaton sielu tai mikä muu rahkine hyvään, mutta kanteestaan se ei luopunut.” Touché! Tuo luuton ja lihaton sielu juuri on se, joka erottaa ihmisen eläimestä, sillä tuohon rahkineeseen on kätkeytyneenä ihmisen hulluuden ydin. ”Kun oikein paita märkänä puurastit, niin silloin se painajainen hiukan vaikeni, hätkähti, vetäytyi koloonsa kuin kastemato; mutta istahditpas, kaivoit taskustasi tupakkavehkeet – jo kävi senpäiväinen supina: Iisakki, Iisakki hoi, yhäkö sinä niitä maailman rautoja raahaat ja hirsiä hiiaat!” Juuri tuon hengenvaarallisen rahkineen vaientamiseksi meille on rakennettu vedenpitävä turvajärjestelmä: opintoputki, uraputki ja yleinen asevelvollisuus. Sillä systeemin kannalta suurin uhka ovat paikallaan istuvat ja tupakoivat ulkosekatyömiehet.
Tämän levyn laulut ovat unennäköä, heräämisen jälkeistä ihmetystä, kollektiivista krapulaa. Jos rakkautta onkin, on se kiellettyä, saavuttamatonta ja petollista. Tällä levyllä ennen oli paremmin. Tämän levyn tyylilaji on romantiikka. Tällä levyllä on riittävästi chorus-kitaroita ja kirkasotsaisuutta. Tätä levyä ei eksplisiittisten sanoitustensa vuoksi suositella alle kuusivuotiaille tai muuten viattomille ja turmeltumattomille ihmisille. Tämän levyn nimi on tarkoituksellisen poleeminen ja se on valittu demokraattisella vaalilla yli 30 ehdokkaan joukosta, joten se siitä. Tämän levyn teema on sota ja aiheita ulkosekatyömies ja rahkine. Tämän levyn laulut ovat nuoren ja naiivin miehen kirjoittamia ja nuo laulut ovat kerran olleet parasta mihin tuo mies on pystynyt. Ei siitä sen enempää.
Helsingissä 28.3.2008
