(Lyhennelmä, Julkaistu Teostory -lehden numerossa 1/2011; alkuperäinen kirjoitus julkaistu artikkelikokoelmassa Piraatti vai kirjailija, Avain 2011)

Verse

Digitaalisten musiikkitiedostojen laiton kopiointi ei ole ensisijaisesti muusikoiden ja musiikintekijöiden ongelma. Levymyynnistä saatavat rojaltitulot ovat 99 prosentille artisteista niin pieni tulonlähde, että sen poistumista tuskin edes huomaisi. Laiton kopiointi on ensisijaisesti musiikkiyhtiöiden, jakelijoiden ja vähittäismyyjien ongelma.

Tehdään hypoteesi. Mitä tapahtuisi, jos kaikki saisivat laillisesti jakaa toisilleen omilla tietokoneillaan olevia musiikkitiedostoja vertaisverkossa? Kukaan tuskin maksaisi siitä, minkä voi saada ilmaiseksi. Digitaaliseen muotoon pakatun musiikin vähittäismyynti loppuisi. Download-kaupan vanavedessä päättyisi luultavasti hyvinkin pian myös cd-levyn elinkaari.

Miten musiikin julkaisu sitten tapahtuisi käytännössä? Jostainhan ensimmäisen ”emotiedoston” olisi putkahdettava bittiavaruuteen. Musiikkiyhtiöt voisivat jakaa julkaisemansa musiikin omien palvelimiensa kautta, mutta todennäköisempää on, että suurimpien yhtiöiden katalogeista käytävän lisensointikilpailun lopputuloksena jäljelle jäisi mahdollisesti yksi valtava palvelin, johon musiikin ensijakelu keskittyisi. Kyseeseen voisi tulla lataamismahdollisuudella varustettu Spotify, jossa suurimmat musiikkiyhtiöt jo ovat osaomistajina.

Jakelun keskittäminen yhteen paikkaan olisi musiikkiyhtiöille merkittävä säästö; nykytilanteessa yhden kappaleen digitoiminen ja lisensoiminen erikseen kaikkiin kymmeniin verkkokauppoihin vie tuntikausia työaikaa. Lähestyttäisiin tilannetta, jossa äänitteen vähittäishinnasta poistuisivat jo aiemmin digitalisoitumisen myötä poistuneen tukun osuuden lisäksi myös jälleenmyyjän ja ”prässäyksen” (digitoinnin) osuudet, ja jäljelle jäisi ainoastaan tuotantokustannusten muodostama kiinteä summa sekä NCB:lle (Teostolle) tilitettävät mekanisointimaksut . ”Levyttäminen” olisi nyt halvempaa kuin koskaan mutta ilmaista se ei vieläkään olisi.

Musiikkiyhtiöt ovat tienhaarassa. Edessä on kaksi vaihtoehtoa: laittaa pillit pussiin tai laajentaa reviiriä. Reviirin laajentaminen tarkoittaisi käytännössä toimialan vaihtoa. Entisestä liiketoiminnasta jäljelle jäisivät lähinnä Gramex-tulot. Fläppitaululle onkin nyt piirrettävä musiikkibisneksen koko ympyrä, 360°: keikkamyynti, merchandise, manageripalvelut, elokuva- ja mainosmusiikki, kustannustoiminta, tapahtumatuotanto, esitystekniikka, konsolipelisovellukset, artistin lemmikkimarsun poistetut kulmahampaat! Välittömän konkurssin ehkäisemiseksi on lisäksi ”tehostettava organisaatiota” eli vähennettävä väkeä.

Tilanne on hankala, mutta ei mahdoton. On etsittävä vastauksia kysymyksiin. Musiikkiyhtiöiden miljoonan dollarin kysymys näyttäisi olevan: kuinka myydä hanavettä pullossa? Artistit puolestaan joutuvat kysymään itseltään: tarvitsenko enää musiikkiyhtiötä tuekseni ja jos, niin mihin sitä tarvitsen?

Chorus

Epämiellyttävä totuus on, että valtava osa koko musiikkialan markkinasta katoaa kirjaimellisesti ilmaan, kun aineellinen hyödyke muuttuu aineettomaksi ja niukasta resurssista tulee ääretön. Kaikki pelaajat häviävät varmuudella jotain, mutta ketkä häviävät eniten?

Äänilevytuottajien keskuudessa näkymät ovat synkimpiä pienillä ja keskisuurilla, radiokentän valtavirrasta poikkeavaa musiikkia julkaisevilla levy-yhtiöillä, joilla toiminnan yksiselitteinen edellytys on valmistetusta äänitallenteesta ja sen kopioista saatava tuotto. Tällaisten yhtiöiden jatkuvuuden edellytys on edes vähäinen myynti. Vähäisen ja olemattoman välinen ero on tässä yhteydessä usein häviävän pieni mutta sitäkin kohtalokkaampi. Suomessa toimii useita pienlevy-yhtiöitä, joiden toiminta on mahdollista vielä 300 kappaleen albumimyynnillä, mutta mahdotonta 100 kappaleen myynnillä.

Kuten sanottu, musiikin laiton kopiointi on ensisijaisesti musiikkiyhtiöiden, jakelijoiden ja vähittäismyyjien ongelma. Toissijaisesti sillä on kuitenkin huomattavia vaikutuksia lukuisiin muihin alan toimijoihin. Lienee itsestään selvää, että jokaisen kaatuvan musiikkiyhtiön mukana katoaa samalla usean artistin ja yhtyeen musiikin ensisijainen julkaisukanava. Merkittäviä häviäjiä ovat myös äänitysstudiot ja äänitarkkailijat. Ilmaiseksi jaettavan äänitteen tuotantokustannuksiin ei luonnollisesti ole järkevää tuhlata kovin suuria summia, mikä heijastuu suoraan äänitysstudioiden toimintaedellytyksiin. Studioäänittäjien ja -miksaajien leipä kapenee merkittävästi, kun studiopäiviä on murto-osa entisestä.

Koko alan kannalta olennaisin kysymys on: mitä tapahtuu sille rahalle jolla ennen ostettiin levyjä? Ostetaanko sillä fanzine, bändipaita ja pullo artistin nimikkosiideriä? Mahdollisesti. Karkaako se muualle? Mahdollisesti. Siirtyykö raha keikkapalkkioihin? Tuskin ainakaan Suomessa. Huudetaanko valtio apuun? Miksei.

Populaarikulttuurin on perinteisesti katsottu ”tulevan toimeen omillaan” eli toimivan markkinavetoisesti. Valtion tuki on etenkin musiikin saralla ollut lähinnä muodollista. Pop on kuitenkin jo aikojensa alusta lähtien ollut suhteellisen kiistattomasti jaettavissa kahteen täysin omalakiseen ryhmään: nopeasti avautuvaan, koukuttavaan, karkin tai lääkkeen lailla eskapistisesti vaikuttavaan viihteeseen ja omaehtoiseen, pysäyttävään, kuuntelukertoja kestävään ja niitä suorastaan vaativaan, kuoleman tavoin havahduttavasti vaikuttavaan taiteeseen. Taloudellinen omavaraisuus on todellisuutta vain toisella näistä kategorioista.

Viihteen kannalta näkymät ovat muuttuvista olosuhteista huolimatta suotuisat – viihteestä ja lääkkeistä ei tingitä huonoinakaan aikoina. Rahaa tulee liikkumaan tavalla tai (ja tulevaisuudessa ennen kaikkea) toisella. Taidepopin puolella sen sijaan eletään kriittisiä vuosia – ilman merkittäviä rakenteellisia muutoksia sen edellytykset uusiutua uhkaavat kuihtua lopullisesti kasaan. Henkeä olisi puhallettava purjeisiin joko valtion tuen, yksityisten apurahojen tai muun subventoinnin voimin. Riippumaton popmusiikki tulisi noteerata apurahojen jakamisesta päättävien instanssien kokouspöydillä lähtökohtaisesti saman painoiseksi klassisen musiikin, kirjallisuuden ja muun ”korkeakulttuuriksi” luettavan taiteen kanssa.

Coda

Edellä on yritetty hahmotella hypoteettisia olosuhteita, vastauksia kysymykseen mitä jos? Esitetään vielä jatkokysymys. Olisiko hyvä, jos kaikki saisivat laillisesti jakaa toisilleen omilla tietokoneillaan olevia musiikkitiedostoja vertaisverkossa? Tämä on kysymys, johon on perinteisesti totuttu vastaamaan tunteella. Se on outoa, sillä kyse ei pohjimmiltaan ole surusta tai ilosta, vihasta tai rakkaudesta. Kysymys on puhtaan poliittinen – millaisia arvoja, millaista maailmankuvaa haluamme edistää?

Tiede on mahdollistanut valtavan määrän asioita valtavan lyhyessä ajassa. Tieteen kehitystä käytetään usein itse itsensä perustelevana argumenttina – puhutaan kehityksen vääjäämättömästä suunnasta, sisäisestä väistämättömyydestä. Se, että joku on mahdollista ei tarkoita, että se on pakollista. Atomin halkaisuun johtanut innovaatio mahdollisti aikoinaan myös atomipommin rakentamisen. Se, käytetäänkö atomipommia, on poliittinen kysymys. Tätä ei ole tarkoitettu analogiaksi, vaikka sitä se tietysti on. Pommilla on puhdistava vaikutus.

Jos kulttuuri on jotain elinvoimaista, nahkansa alati luovaa, hidasta ja aikaa sitovaa, raskasta, kallista, merkityksellistä, pitkäjänteistä, vertikaalisesti syvyyteen kurkottavaa ja sivilisaatio jotain marmoriksi kivettynyttä, kirjastoitunutta, nopeaa ja aikaa vapauttavaa, helppoa, halpaa, merkityksetöntä, lyhytjänteistä, horisontaalisella tasolla paisuvaista, silloin muodostuu poliittinen rintamalinja näiden kahden välille. Kyse on asenneilmapiiristä ja lopulta poliittisesta tahdosta. Kumpia rakenteita haluamme toimillamme kannatella?