Sinä kesänä kun täytin kymmenen vuotta maalasin mummille taulun 70-vuotislahjaksi. Aihe oli yksinkertainen: näkymä kerrostaloasuntomme ikkunasta ulos Sudetin omakotitaloalueelle. Viivasuorat kadut, joiden nimet muistuttivat vuosisadan alun maatilallisista olivat 50 vuoden aikana tulleet pienten puutalojen reunustamiksi. Peltoa oli jätetty pieni kaistale näkyviin. Vasta varttuneemmalla iällä tunnistin maiseman preeriaksi – ruohoa, kukkia, pensaita ja muita matalia kasveja. Keskellä seisoo yksinäinen koivu.

Alle 10 000 asukkaan kaupungissa polkupyörävarkaus pääsee poikkeuksetta pikku-uutiseksi paikallislehteen. Teinit joutuvat polttamaan tupakkansa koulun katolla, sillä Kaikki Tietävät Kaiken. Lumeen jää niin vähän askelia, että äijän on mahdotonta paeta Pikkupässiin tai ylipäätään mihinkään. Tarnasen eukko vaikertaa taas.

Muutin Karkkilaan vuonna 1987. Pääkadulle oli juuri tullut asvaltti. Viiden vuoden päästä olin ala-asteen kolmannella luokalla, ja Karkkila oli lama-Suomen köyhin kunta. Millaista se oli?

Nämä ovat fiktiivisiä muistoja. Kaikki muistot ovat fiktiivisiä. Kaikki fiktio on muistamista väärin.

Muutimme takaisin Helsinkiin vuonna 1996. Viime hetkellä, voisi nyt jälkiviisaana sanoa. Joskus pimeän ajan pilvettöminä öinä muistuu mieleen millainen on preerian taivas: tumma tai vielä tummempi. Kaupungin taivas on oranssinpunainen. Se huutaa läpi yön ikkunasta sisään. Preerian taivas pysyy vaiti. En tiedä kumpi on armollisempi vaihtoehto.